Sadventures

Vinkit vihjailtuna on aika jatkaa tarinoiden kertomista.

Rajan ylitys sujui suhteettoman huolettomasti. Tosin kahden maan valiseksi rajaksi ei paikkaa olisi uskonut hyvalla tahdollakaan, ellei olisi paremmin tiennyt. Pienen pieni puomi tiella ja tien vastakkaisilla puolilla kaksi n.15 nelion koppia, molemmille maille omat. “Leimausverot” maksettua ja virallisesti Kambodzaan tultua hypattiin bussiin, joka huristeli Stung Trengiin. Taallahan asiat eivat taas menneet, kuin oli suunniteltu. Rahaa, dollareita tai rialeja, ei ollut kuin haviavan pieni maara, joten ATM etsinta alkoi. Kivuttomasti se loytyikin, mutta onnen tunne havisi hyvinkin nopeasti.

Yksi: Automaatti hyvaksyi vain Visa-kortit, eika mitaan muuta. Kaksi: Automaatti oli tietenkin kaupungin ainoa. (Lahin automaatti, joka olisi hyvaksynyt muita kortteja oli Phnom Penissa, jonne olimme suuuntaamassa, mutta ilman rahaa se vaikutti Mission Mahdottomalta) Kolme: Paikallinen pankki ei huolinut Euroja vaihossa, jota olimme pitanyt hata varana. Pieni epatoivon tunne alkoi jo hiipia takavasemmalta ja kuiskia korvaan epamielyttavia ajatuksia. Sitten yritettiin lainata samasta rajan ylitys “ryhmasta” tulleilta rahaa, mutta heillakaan ei ollut Visa korttia tai eivat muistaneet tunnuslukujaan. Saatiin, kuin saatiinkin sitten lainattua 10 dollaria, jotta paastaisiin bussilla eteenpain. Seuraava pommi: Bussit jo tayteen puukattuja, joten niihinkaan ei paasisi. Epatoivon orastava kipina alkoi jo lyomaan liekkia luomien takana. Onneksi se aurinko loytaa tiensa pilvien lomasta ja travelleri loytaa keinot. Sattumalta loydettiin paikka, jossa saimme viimeiset eurot vaihdettua dollareiksi, tosin heikolla kurssilla, ja samasta paikasta viela saadettya taksin kohti Phnom Penia. Hieman ruokaa alle, istumaan “taksiin” ja olo alkoi jo helpottua. Taksihan oli vaan, joku paikallinen menossa PP:hen omalla Toyota Camryllaan. Tiesimme, etta haemme muutaman tyypin lisaksemme autoon ja sitten suuntana paakaupunki. Ei sita kuitenkaan osannut arvata, etta autoon ahtautuisi nelja ihmista takapenkille JA nelja, siis 4, ihmista etupenkeille!!! Eikun taittamaan 7h matkaa…

Paakaupunki Phnom Phen oli tahan astisen reissun kuumin kaupunki, ja ehka kuumin paikka muutenkin. Suihkun raikas tunne kesti ehka kolme minuuttia suihkun jalkeen. Majoituimme Lake side:lle, josta halpoja majapaikkoja loytyi. PP tarjoaa paljon erillaisia aktiviteetteja, you name it. Paatimme tutustua tunnetuimpiin. Kavimme S21:ssa, joka oli vanha koulu, mutta toimi Puna Khmerien vallan aikana vankilana ja kidutushelvettina. Nykyaan paikka on muutettu museoksi. Erittain surullista, raakaa ja epainhimillista toimintaa oli siella harjoitettu ja VAIN n. 30 vuotta sitten. Tunnit hurahtivat tutkiessa aluetta ja seuraavaksi suuntanan Killing Fields. Paikka, jonne vangit S21:lta siirrettiin kylmaverisesti tapettaviksi. Taalla tapettiin n. 200 000 ihmista ja joukkohautoja oli useita. Suuri monumentti muistuttamaan tapahtumista oli pystytetty paikalle. Se sisalsi kaikki paakallot, jota alueelta oli kaivettu ylos. Nakya ei voi edes sanoin kuvailla. Seuraavana paatimme kokeilla jotain hieman erikoisempaa, tai siis ainakin meille. Suuntasimme ampumaradalle ja paatimme kayda kokeilemassa milta tuntuu ampua maailman kuuluisimmalla aseella, AK-47:lla. Mitaan asehulluja kumpikaan meista ei ole, mutta kun kerran tilaisuus tulee eteen, on siihen tartuttava.

Viimeisina paivina Phnom Phen alkoi tyhjentya ja kaupat sulkemaan ovia. Syyna tietenkin oli Aasian uusivuosi, jota vietetaan kolmesta viiteen paivaan. Meillehan tama oli jo kolmas uusivuosi tana vuonna. Ollaankohan me nyt sitten vanhennuttu 3 vuotta vai onko se aika suhteellista, tai no suhteetonta… UV aasiassa on aivan mahtava juhla. Tarkoituksena on kastella kaikki mika liikkuu tai yrittaa olla liikkumatta. Viela kun tahan lisataan vauvatalkkin heitelly muiden paalle, saadaankin sotkua aikaan. Maassa maan tavalla ja mehan juhlittiin kadulla paikallisten kanssa. Kaupunkiin jaaneet ihmiset pystyttivat bileensa kadunkulmiin ja DJ:t soittivat musiikkia, ihmiset tanssivat ja pitavat hauskaa. Meidan seurua, joka oli paisunut yli 10 henkiseksi, otettiin avosylin vastaan. Tunsi heti olevansa osa suurta perhetta.

Kello herattaa aamusta. Silmia siristaen Mane huomaa, etta bussi lahtee talla minuutilla. Myohastyttiin bussista. Hamara muistikuva, etta seuraava lahtee kolmen tunnin kuluttua. Muutama tunti unta ja kysymaan saako lipun vaihdettua ja iloiseksi yllatykseksi dollarin lisamaksulla saatiin lippuvaihdettua. Matkaan siis. Ainiin, kohteena Sihanoukville, Kambodzan suurin rantalomakohde. Tarkoituksena viettaa muutama yo mantereella, jonka jalkeen suunnata Bamboo Islandille. Anu, joka oli liittynyt Sadventuresin matkaan jo PP:ssa tuli vuorokauden meidan jalkeen ja sitten siirryimmekin jo Bamboolle. Anu toi mukanaan viel Kanadalaisen Rachelin, joka muutaman paivan viihtyi seurueessamme.

Bamboo Islandista saimme tietaa travelleripuskaradion kautta Laosissa. Paikka on pieni, armeijan omistama, saari n. 45 minuutin matkan paassa mantereelta. Saarella on kaksi resorttia ja kolme ravintolaa. Paikka missa oli hyva huuhtoa kaupungin polyt ja halinat mielesta. Suurin syy miksi halusimme vierailla saarella oli huhu, etta saari on menossa myyntiin muutaman vuoden sisalla. Toisin sanoenm, hyvasti siis rauhallinen ilmapiiri ja “tervetuloa” betonihotellit ja turistimassat. Paivat kuluivat omalla painollaan ja illat parannettiin maailmaa. Viimeisena iltana paatimme tehda nuotion autiolle rannalle ja toimittaa yhden tekemattoman tyon. Fiilis oli mahtava, ainoa valo oli nuotion liekkien loimu ja kylmat oluet pitivat kehon viileana. Nuotion ollessa tarpeeksi suuri Mane kaivoi repustaan Ravintola Rock hupparin ja uhrasi sen (vihdoin ja viimein). Viimeiset hyvastit ja hautajaiset Rockin muistolle.

Saarelta pois paasya vaikeutti rankka merenkaynti, mutta pienella saadolla paastiin takaisin Sihanoukvilleen. Seuraavaksi ajattelimme lahtea tutkimaan Koh Rung saarta. Saimme saapuessamme flaijerin, jossa luvattiin majoitus, 3 ateriaa paivassa, ilmaiset vedet ja hedelmia. Kaikki tama 10 dollaria/paiva. Tarjoustahan ei voinut vastustaa. Ajatuksena oli viettaa kaksi, kolme yota saarella ja palata Sihanoukvilleen. Toisin kavi. Matka saarelle oli pitempi, kuin Bamboolle ja se kesti vajaat 3 tuntia. Vastassa oli vanhempi herrasmies, joka ohjasi meidat isoon dormiin, josta saimme valita sankymme. Ensimmainen paiva meni hieman ihmetellessa ja hammastellessa. Tutustuimme kuitenkin Rudy:n, joka pyoritti paikkaa ja kolmeen travelleriin, jotka olivat toissa siella. He kertoivat saaresta ja paikasta yleisesti. Tarinalle ja naille ihmisille voisi antaa kokonaisen oman blogipatkan, mutta yritan nyt vain hieman raottaa verhoa.

Paikka oli avattu vain 10 paivaa ennen meidan tuloamme ja nuoret travellerit olivat rakentaneet sen. Paikka oli vanha raputehdas, mutta hylatty, kun ravut havisivat saarelta. Asiat pyorivat sukelluksen ymparilla ja sen ehdoilla. Rudy, sukellusopettaja pyoritti paikkaa lepposalla ilmapiirilla ja osoittautui aivan mahtavaksi persoonaksi. Elama oli kommuuni muotoista, syotiin yhdessa ja hengailtiin porukassa. Paikallisia saarella asui n.60-80 ja aivan mahtavia ihmisia. Lapset tulivat paivisin, iltaisin ja joskus jopa oisin leikkimaan ja hengailemaan meidan kanssa. Paadyimme viettamaan viikon saarella heidan kanssaan. Taytyy myontaa, etta saarelta lahtiessa oli haikea olo. Aivan, kuin olisi lahtenyt kotoaan pitkalle matkalle vasten tahtoaan. But the road goes on and on…

Kaksikko suuntaa seuraavaksi takaisin Enkelten kaupunkiin, Bangkokiin. Luvassa reissun viimeiset hetket ja viimeiset Dollarit. Jos jotain tarinoinnin arvoista ilmenee Bangkokissa, se tullaan kertomaan Suomen olosuhteissa. Blogi on siis tullut siihen pisteeseen, etta loppuitkuja tai tassa tapauksessa loppusanoja vailla (jotka viela julkaistaan) etta on aika kiittaa matkastamme kiinnostuneita ja suuri hatun nosto kaikille kommentoineille.