Sadventures

Vinkit vihjailtuna on aika jatkaa tarinoiden kertomista.

Rajan ylitys sujui suhteettoman huolettomasti. Tosin kahden maan valiseksi rajaksi ei paikkaa olisi uskonut hyvalla tahdollakaan, ellei olisi paremmin tiennyt. Pienen pieni puomi tiella ja tien vastakkaisilla puolilla kaksi n.15 nelion koppia, molemmille maille omat. “Leimausverot” maksettua ja virallisesti Kambodzaan tultua hypattiin bussiin, joka huristeli Stung Trengiin. Taallahan asiat eivat taas menneet, kuin oli suunniteltu. Rahaa, dollareita tai rialeja, ei ollut kuin haviavan pieni maara, joten ATM etsinta alkoi. Kivuttomasti se loytyikin, mutta onnen tunne havisi hyvinkin nopeasti.

Yksi: Automaatti hyvaksyi vain Visa-kortit, eika mitaan muuta. Kaksi: Automaatti oli tietenkin kaupungin ainoa. (Lahin automaatti, joka olisi hyvaksynyt muita kortteja oli Phnom Penissa, jonne olimme suuuntaamassa, mutta ilman rahaa se vaikutti Mission Mahdottomalta) Kolme: Paikallinen pankki ei huolinut Euroja vaihossa, jota olimme pitanyt hata varana. Pieni epatoivon tunne alkoi jo hiipia takavasemmalta ja kuiskia korvaan epamielyttavia ajatuksia. Sitten yritettiin lainata samasta rajan ylitys “ryhmasta” tulleilta rahaa, mutta heillakaan ei ollut Visa korttia tai eivat muistaneet tunnuslukujaan. Saatiin, kuin saatiinkin sitten lainattua 10 dollaria, jotta paastaisiin bussilla eteenpain. Seuraava pommi: Bussit jo tayteen puukattuja, joten niihinkaan ei paasisi. Epatoivon orastava kipina alkoi jo lyomaan liekkia luomien takana. Onneksi se aurinko loytaa tiensa pilvien lomasta ja travelleri loytaa keinot. Sattumalta loydettiin paikka, jossa saimme viimeiset eurot vaihdettua dollareiksi, tosin heikolla kurssilla, ja samasta paikasta viela saadettya taksin kohti Phnom Penia. Hieman ruokaa alle, istumaan “taksiin” ja olo alkoi jo helpottua. Taksihan oli vaan, joku paikallinen menossa PP:hen omalla Toyota Camryllaan. Tiesimme, etta haemme muutaman tyypin lisaksemme autoon ja sitten suuntana paakaupunki. Ei sita kuitenkaan osannut arvata, etta autoon ahtautuisi nelja ihmista takapenkille JA nelja, siis 4, ihmista etupenkeille!!! Eikun taittamaan 7h matkaa…

Paakaupunki Phnom Phen oli tahan astisen reissun kuumin kaupunki, ja ehka kuumin paikka muutenkin. Suihkun raikas tunne kesti ehka kolme minuuttia suihkun jalkeen. Majoituimme Lake side:lle, josta halpoja majapaikkoja loytyi. PP tarjoaa paljon erillaisia aktiviteetteja, you name it. Paatimme tutustua tunnetuimpiin. Kavimme S21:ssa, joka oli vanha koulu, mutta toimi Puna Khmerien vallan aikana vankilana ja kidutushelvettina. Nykyaan paikka on muutettu museoksi. Erittain surullista, raakaa ja epainhimillista toimintaa oli siella harjoitettu ja VAIN n. 30 vuotta sitten. Tunnit hurahtivat tutkiessa aluetta ja seuraavaksi suuntanan Killing Fields. Paikka, jonne vangit S21:lta siirrettiin kylmaverisesti tapettaviksi. Taalla tapettiin n. 200 000 ihmista ja joukkohautoja oli useita. Suuri monumentti muistuttamaan tapahtumista oli pystytetty paikalle. Se sisalsi kaikki paakallot, jota alueelta oli kaivettu ylos. Nakya ei voi edes sanoin kuvailla. Seuraavana paatimme kokeilla jotain hieman erikoisempaa, tai siis ainakin meille. Suuntasimme ampumaradalle ja paatimme kayda kokeilemassa milta tuntuu ampua maailman kuuluisimmalla aseella, AK-47:lla. Mitaan asehulluja kumpikaan meista ei ole, mutta kun kerran tilaisuus tulee eteen, on siihen tartuttava.

Viimeisina paivina Phnom Phen alkoi tyhjentya ja kaupat sulkemaan ovia. Syyna tietenkin oli Aasian uusivuosi, jota vietetaan kolmesta viiteen paivaan. Meillehan tama oli jo kolmas uusivuosi tana vuonna. Ollaankohan me nyt sitten vanhennuttu 3 vuotta vai onko se aika suhteellista, tai no suhteetonta… UV aasiassa on aivan mahtava juhla. Tarkoituksena on kastella kaikki mika liikkuu tai yrittaa olla liikkumatta. Viela kun tahan lisataan vauvatalkkin heitelly muiden paalle, saadaankin sotkua aikaan. Maassa maan tavalla ja mehan juhlittiin kadulla paikallisten kanssa. Kaupunkiin jaaneet ihmiset pystyttivat bileensa kadunkulmiin ja DJ:t soittivat musiikkia, ihmiset tanssivat ja pitavat hauskaa. Meidan seurua, joka oli paisunut yli 10 henkiseksi, otettiin avosylin vastaan. Tunsi heti olevansa osa suurta perhetta.

Kello herattaa aamusta. Silmia siristaen Mane huomaa, etta bussi lahtee talla minuutilla. Myohastyttiin bussista. Hamara muistikuva, etta seuraava lahtee kolmen tunnin kuluttua. Muutama tunti unta ja kysymaan saako lipun vaihdettua ja iloiseksi yllatykseksi dollarin lisamaksulla saatiin lippuvaihdettua. Matkaan siis. Ainiin, kohteena Sihanoukville, Kambodzan suurin rantalomakohde. Tarkoituksena viettaa muutama yo mantereella, jonka jalkeen suunnata Bamboo Islandille. Anu, joka oli liittynyt Sadventuresin matkaan jo PP:ssa tuli vuorokauden meidan jalkeen ja sitten siirryimmekin jo Bamboolle. Anu toi mukanaan viel Kanadalaisen Rachelin, joka muutaman paivan viihtyi seurueessamme.

Bamboo Islandista saimme tietaa travelleripuskaradion kautta Laosissa. Paikka on pieni, armeijan omistama, saari n. 45 minuutin matkan paassa mantereelta. Saarella on kaksi resorttia ja kolme ravintolaa. Paikka missa oli hyva huuhtoa kaupungin polyt ja halinat mielesta. Suurin syy miksi halusimme vierailla saarella oli huhu, etta saari on menossa myyntiin muutaman vuoden sisalla. Toisin sanoenm, hyvasti siis rauhallinen ilmapiiri ja “tervetuloa” betonihotellit ja turistimassat. Paivat kuluivat omalla painollaan ja illat parannettiin maailmaa. Viimeisena iltana paatimme tehda nuotion autiolle rannalle ja toimittaa yhden tekemattoman tyon. Fiilis oli mahtava, ainoa valo oli nuotion liekkien loimu ja kylmat oluet pitivat kehon viileana. Nuotion ollessa tarpeeksi suuri Mane kaivoi repustaan Ravintola Rock hupparin ja uhrasi sen (vihdoin ja viimein). Viimeiset hyvastit ja hautajaiset Rockin muistolle.

Saarelta pois paasya vaikeutti rankka merenkaynti, mutta pienella saadolla paastiin takaisin Sihanoukvilleen. Seuraavaksi ajattelimme lahtea tutkimaan Koh Rung saarta. Saimme saapuessamme flaijerin, jossa luvattiin majoitus, 3 ateriaa paivassa, ilmaiset vedet ja hedelmia. Kaikki tama 10 dollaria/paiva. Tarjoustahan ei voinut vastustaa. Ajatuksena oli viettaa kaksi, kolme yota saarella ja palata Sihanoukvilleen. Toisin kavi. Matka saarelle oli pitempi, kuin Bamboolle ja se kesti vajaat 3 tuntia. Vastassa oli vanhempi herrasmies, joka ohjasi meidat isoon dormiin, josta saimme valita sankymme. Ensimmainen paiva meni hieman ihmetellessa ja hammastellessa. Tutustuimme kuitenkin Rudy:n, joka pyoritti paikkaa ja kolmeen travelleriin, jotka olivat toissa siella. He kertoivat saaresta ja paikasta yleisesti. Tarinalle ja naille ihmisille voisi antaa kokonaisen oman blogipatkan, mutta yritan nyt vain hieman raottaa verhoa.

Paikka oli avattu vain 10 paivaa ennen meidan tuloamme ja nuoret travellerit olivat rakentaneet sen. Paikka oli vanha raputehdas, mutta hylatty, kun ravut havisivat saarelta. Asiat pyorivat sukelluksen ymparilla ja sen ehdoilla. Rudy, sukellusopettaja pyoritti paikkaa lepposalla ilmapiirilla ja osoittautui aivan mahtavaksi persoonaksi. Elama oli kommuuni muotoista, syotiin yhdessa ja hengailtiin porukassa. Paikallisia saarella asui n.60-80 ja aivan mahtavia ihmisia. Lapset tulivat paivisin, iltaisin ja joskus jopa oisin leikkimaan ja hengailemaan meidan kanssa. Paadyimme viettamaan viikon saarella heidan kanssaan. Taytyy myontaa, etta saarelta lahtiessa oli haikea olo. Aivan, kuin olisi lahtenyt kotoaan pitkalle matkalle vasten tahtoaan. But the road goes on and on…

Kaksikko suuntaa seuraavaksi takaisin Enkelten kaupunkiin, Bangkokiin. Luvassa reissun viimeiset hetket ja viimeiset Dollarit. Jos jotain tarinoinnin arvoista ilmenee Bangkokissa, se tullaan kertomaan Suomen olosuhteissa. Blogi on siis tullut siihen pisteeseen, etta loppuitkuja tai tassa tapauksessa loppusanoja vailla (jotka viela julkaistaan) etta on aika kiittaa matkastamme kiinnostuneita ja suuri hatun nosto kaikille kommentoineille.

Matka alkoi taittua hitaasti, mutta varmasti. Saatiin bussista suhteellisen hyvat ikkunapaikat maisemien tiirailemista varten. Oltiin luettu opaskirjasta, etta matka tultaisiin taittamaan vuorten yli henkeasalpaavissa maisemissa. Eika opaskirjan tiedot tuottaneet pettymysta. Koskaan aikaisemmin kahdeksan tunnin bussimatka ei ole mennyt noin nopeasti. Maisemat olivat todellakin vahintaankin upeat. Vuoret olivat, kuin tyhjasta nousseet laaksojen ylle ja aivan kuin ne olisivat peitetty jattimaisella tilkkutakilla. Varia vuortenrinteilta loytyi vahintaankin kymmenta erillaista, puhumattakaan savyista. Myos huippujen vierella hengailleet pilvenrippeet antoivat maisemalle oman savayksensa.

Tie mutkitteli vuortenrinteita pitkin ja eteneminen oli vanhalle bussirahjukselle vaivalloista. Kulkuneuvo kuitenkin kesti perille asti raskaasta matkasta huolimatta ja saavuimme iltahamarissa Luang Prabangiin. Kaupunki on pyhan kukkulan paalle rakennettu ja UNESCO on valinnut kaupungin aasian kauneimmaksi kaupungiksi. Suuntasimme iltamarkkinoiden poikki etsimaan majapaikkaa Mekongin rantaan, kun naimme houkuttelevan tarjouksen. Vegaanibuffet, jonka hinta oli vain vaivaiset 5 000 kippia (1e= 11300kip). Tarjoushan oli kaytettava hyvaksi ja kun ruokakin osoittautui hyvaksi tuli kyseisessa buffassa syotya myos muinaki iltoina. Majoituskin loytyi sopivaan hintaan pienesta GH:sta lahelta Mekongin rantaviivaa. Ensimmainen ilta paatettiin beer Lao:n aarella hiljaa virtaavan Mekongin rannassa.

Luang Prabang on hyvin kompaktiin kokoon asettunut kaupunki ja taten hyvin helposti tutkittavissa apostolien kyydilla. Toisena paivana tutkittiinkin kaupunkia ja sen temppeleita, joita tassa kaupungissa oli riittamiin. Aamupaiva vierahti iltapaivaan ja siita sitten iltaan, kun oli taas aika suunnata iltamarkkinoille. Markkinat jarjestettiin vilkkaimman tien varrella. Tie suljettiin ja kauppiaat kasasivat jokaikinen ilta kojunsa ja tuotteensa esille, voin vain kuvitella kuinka raastavaa ja kuinka pienella voitolla sita tehdaan.  Taalta loytyi vihdoin ja viimein ne aidot oikeat Laolaiset kaarmesviinat ja niiden tiimoilta kauppa kavi kuumana.

Toiseksi viimeisena paivana nukuimme myohaan ja kulutimme paivan voimia keratessa, kun meille edellisena paivana oli valjennut pienehko pettymys. Ajatuksena oli siirtya seuraavaksi itaan ja kayda katsomassa Plain of Jars-nimista nahtavyytta, mutta kuulimme ettei sielta oli jatkoyhteytta etela-Laosiin ja joutuisimme palaamaan takaisin Viantieneen ja siita jatkamaan etelaan. Illalla kavimme ihailemassa auringonlaskun kaupungin korkeimmalta kukkulalta, jonka jalkeen raahauduimme Mekongin rantaan, koska siella odotti jotakin erikoista, jota oli pakko kokeilla. Eras ravintola tarjosi erikoisimpia alkoholijuomia, mihin ikina olemme tormanneet. Suurimmat saavit olivat 50 litran lasiastioita, jotka olivat taynna kaarmeita, tuhatjalkaisia ja erillaisia liskoja. Valikoimasta loytyi myos kilpikonnaviinaa, kalaviina ja jotakin yrttiviinaa. Siis paikallisen pontikan sekaan oli upotettu kyseisia tuotteita. Sadventures kokeili matelijaviinaa, jonka pitaisi tehda vahvemmaksi, seka kilpikonnaviinaa, jonka mukaan meille luvattiin ikuiset elamat. Joten Watch Out When We Come Back to Finland. Naiden douppinkien jalkeen olikin hyva suunnistaa keilaradalle.

Matkalle kohti etelaa lahdettiin aamuvarhain, koska tavoitteena oli paasta mahdollisimman pitkalle saman vuorokauden puolella. Matka Viantieneen olikin jo tuttu ja sujui ongelmitta. Paikan paalle saavuttaessa ongelmia tuotti hieman paasta oikealle bussiasemalle, koska niita loytyi kaupungista kolme. Asema kuitenkin loytyi ja bussikin sattui olevan lahdossa oikeaan suuntaan 30min kuluttua. Matkamiesta alkoi jo nalattaa ja ostimme asemalta suurimmat patongit, jotka ikina olen nahnyt. Taytettyna patonki maksoi vain napsun yli 2euroa, ja patongilla oli kokoa. Bussi tuli tupatentayteen ja penkkeja ei riittanyt kaikille, me onneksi saimme istumapaikat, tosin huonot sellaiset. Takaritsi ei ole hyva paikka yobussissa, joka pomppii ja nykii, kuin moottorivikainen Opel. Perille kuitenkin paastiin Savannakhettiin 3 aikaa yolla. Takana oli tassavaiheessa 19h bussimatkailua.

Savannakhetista ei juurikaan kerrottavaa ole. Kyseessa oli pienehko rajakaupunki perinteisen rauhalliseen Lao-tyyliin. Suurempaa nahtavaa tai koettavaa ei kaupunki tarjonnut, mutta oli hyva valipysakki matkanvarrella. Suuntasimme seuraavaksi Kambodzan rajan tuntumassa olevalle 4000 islandille ja Don Det nimiselle saarelle.

Don Det osottautui ehka maapallon leppoisammaksi paikaksi. Elama kulki omaa rataansa, samalla kun Mekong lipui uomassaan. Saarella oli jonkun verran travellereita, muttei mitenkaan hairitsevasti. Sahkoa saarelle saatiin 6pm-11pm, joten turha musiikinpauhukaan ei hairinnyt riippumattoelamaa.

Ainoat aktiviteetit olivat saarien tutkiskelu polkupyorilla pienia polkuja pitkin ja sitten kalastusretket. Paatimme kokeilla molempia ja kalastuksesta voisi muutaman sanan kertoakin. Olimme varautuneet perinteiseen Laolaiseen kalastuksee, jossa verkkoa heitellaan veneesta ja sitten toivotaan kalaa, mutta jo veneemme nakeminen romautti nama harhakuvat. Vene oli pieni kanootti, juuri ja juuri 2,5 metria pitka ja siihen sujahti napparasti 4 miesta. Vesirajaa oli kutakuinkin 3 cm. Kanootti melottiin pienelle saarelle, jossa noustiin maihin. Seuraavaksi oppaamme, paikallinen kalastaja, kaski jattaa tavarat siihen aloilleen ja riisuitua alushousuisilleen. Eihan siina auttanut, kun totella. Siita sitten kalastajien perassa Mekongiin. Pohja oli mutainen, tayteen kasvanut jonkin nakoista kasvistoa ja sisalsi ties mita matoja ja elioita. Homma eteni seuraavat 3 tuntia niin, etta aluksi seurattiin virtaa ja pysahdyttiin kalastamaan itsetehdylla harppuunalla. Siis kalastajat sukelsivat ja etsivat kaloja kiven koloista, paikoittain hyvinkin voimakkaasti virtaavassa joessa. Sitten matka taas jatkui. Itse eteneminen oli meidan kaksikolle jo suhteellisen haastavaa ja voimia kuluttavaa. Viela kun koskaan et tiennyt tuleeko minka nakoinen ja kokoinen kiva vastaan kun uit virran mukana. (muutamat mustelmat ja haavat tulikin muistoksi). Kun oltii edetty tarpeeksi, siirryttiin vahemman virtaavammalle puolelle ja vastavirtaa takaisin saarelle. Siella meita odottikin jo BBQ kala-ateria. Kaloja saalistettiin n.20 kappaletta, ei siis huonompi saalis.  Tietysti rankan duunin ja hyvan aterian jalkeen oli asettua vaakatasoon ja viettaa siesta.

Akut ladattuna, kipit kulutettuina ja miehet valmiina oli aika jattaa taakse jo niin tutuksi ja laheiseksi muodostunut laosilainen elamantyyli ja suunnata Kambodzaan.

Bussilla kruisailtiin siis raja-asemalle, josta apostolin kyydilla seuraavan maahan, Thaimaahan. Raja-asemalla tosin odotti reissaajia hieman huononpuoleinen yllatys. Uuden Thaimaan lainsaadoksen mukaan, maarajan ylittavat saavat vain 15 vuorokauden maassaololuvan, joka ennen oli sama, kuin lentaen maahan saapuessa, eli 30 vuorokautta. Yritetaankohan travellereita vahentaa ja suosia rikkaita turisteja, ken tietaa??

Ensimmaisena ajatuksena oli tietenkin taas ruoka. Nalka kurni matkaajien mahoja ja eikun metsastamaan leijonaa, eikun siis muovituoliravintolaa. Sellainen loytyikin ja vahvasti barbaaritavoista tunnetut miehet soivat siis riisia,ituja ja makoisaa tofua. Ja joku jos viela kehtaa vaittaa, ettei matkailu avarra…

Junat olivat silta paivalta menneet ja ei ollut porukassa intoa jaada asemalle hengailemaan edesmenneen Kirkan tahtiin. Loydettiin sitten bussi, joka erehdyttavasti naytti vaan turisteille tarkoitetulta. Hinnoissa ei ollut sopimisen varaa ja oli tyytyminen kohtaloonsa. Halvan oluen ja bussista loytyvan vessan innoittaminen suunnattiin kohti paikallista Siwaa ja muutamat oluet pitkan kuivan kauden jalkeen. Olo, kuin kuninkaalla paastessa maistelamaan Thaimaan mallastuotteita ja matkan taittuessa. Ettei asiat taaskaan tuntuisi liian kirkkailta ja glamourisilta, se virtsaamistarve pullahti esiin muutaman tunnin jalkeen. Yli buukattu, yli lastattu ja muutenkin liitoksiaan myoten taynna oleva bussi, joten jokainen inch oli kaytossa, mukaanlukien siis vessakin. Alakerran tyly vastaus oli vain vessan ovella, “Sorry, no WC”.

Rakko kuitenkin kesti rajahtamatta pysahdykselle ja aamulla saavuttiin turvallisesti Phuket Towniin. Townista suunnattiin paivaksi hengailemaan maan ykkosrannalle, ainakin jos turistien maarasta lasketaan, Patong Beachille. Optimistinen porukka ajautui synkkaan masennukseen. Hyvaa sanaa ei talta matkaryhmalta kuule kyseisesta turistihelvetista. Rannalta loytyi kaikki suuren maailman aktiviteetit, myyjia miljoona erilaista, rantatuolien varit suoraan tikkurilan varikartasta ja rakasta harmanmurretta kuuli miltei kokoajan. Hinta esimerkkina 30 min tuktuk matka Phuketissa maksoi suunnilleen saman verran, kuin bussi Phuket-Bangkok. Enempaa en jaksa kallista palstatilaa kayttaa paikan pilkkaamiseen.

Viikonloppu kului Elinan ja Maikun kanssa hengaillessa. Tytot olivat siis tyoharjoittelussa Lahden AMK:sta Phuketissa ja sita kautta osalle ryhmaa tuttuja. Viini virtasi ja laulu raikasi Phuketin saaren rannoilla. Ryhma koki seuraavan miehistotappion tassa pisteessa. Sunttiksen tilanne naytti silta, etta jos ei lahde nyt takaisin Suomeen, voi olla ettei lahde sitten enaa ollenkaan. Mika nyt ei olisi huono ajatus ollut sekaan. Oli siis aika luopua Norpan huumorista. Sunttis suuntasi Phuketista Bangkokiin ja kaksi jaljelle jaanytta kohti Phangan islandia ja Full Moon Partyja.

Bussilla jalleen suunnatiin kohti Surat Thania, jossa vajaan paivan pysahdys ja ilta lautalla kohti Phangania. Paiva tapettii tutkimalla kaupunkia ja ennen puolta yolta oli aika siirtya purkkiin. Nimenomaan purkkiin, koska lautassa nukuttiin, kuin sillit purkissa. Lautta oli ylibuukattu niinkuin niin monesti aasiassa ja tilaa ei olisi liikaa ollut oikeallakaan matkustaja maaralla . Yo kuitenkin kului nopeasti ja auringon ensi sateet herattivat Sadventuresin jasenet, Phanganin lahettyvilla. Kuulimme ja luimme huhuilua, etta FMP aikaa majoituksen loytaminen voi olla vaikeaa saarelta. Niinhan se kylla olikin, tosin ei juhlien johdosta, vaan myyjien puuttesta johtuen. Guesthousien ovet olivat kylla auki, mutta aamutuimaan ei ollut ketaan kelta kysella vapaita huoneita. Huone loytyi kuitenki ja halpaan hintaa, Thong Salasta.

Kauneusunien jalkeen suunnattii ruokailemaan (ei me koko aikaa kylla syoda vaikka silta voi vaikuttaa) ja sitten ajatukset kaantyivat jo illan juhlia kohti. Kuppia kallistaessa, oi rakas Mekong “viski”, ja musiikkia kuunnellessa samasta GH:sta ilmaantui myos suomalainen kaveri. Tutustuttiin sitten Mikaan ja houkuteltiin hanetkin pahoille teille dokaamaan samaan porukkaan. Ilta pyorahti yohon, yo vaihtui aamuun ja bileet olivat ja menivat. Hauskaa pidettiin (kai), ja aamulla herattiin. Loistavat bileet siis.

Loppuajaksi porukka suuntasi pohjoiseen ja rauhallisimmille rannoille chillaamaan. Rantoja on tarjolla kymmenkunta, me eksyttiin Mae Haadille ja Koh Ma:n viereen. Paikka oli aika pieni, paljon nuoria matkaajia ja kovassa nousukaudessa. Uutta betonihelvettia tuli jokainen paiva, saa nahda, koska hiljainen ranta kokee turistoitumisen. Paivat kuluivat riippumatossa, rannalla ja skoottereilla parraillessa.

Viimeisena pysakkina oli Enkelten kaupunki, Bangkok. Kaupungissa riittaisi tutkimista vaikka vuosiksi, mutta junasekoilujen ja kiirellisen maastapoistumisen siivittamina ehdittiin tutustua vain 3 paivaa tahan miljoonakaupunkiin. Aika kului shoppailessa, heinasirkkoja syodessa ja paikallisbusseilla kruisaillessa. Niilla ajellessa sai kylla hyvan lapileikkauksen kaupungista. Tarkoituksena oli myos kayda katsomassa Muay Thaita Lumpini Stadionilla, mutta 1000 bahtin hinta romutti haaveet.

…Next stop Laos…

Kuvittele valkoinen, hienorakeinen aine. Ei se ei ole keittionkaapin ylahyllylta paljastuva leivinjauhe ja EI, se ei ole Pablo Escobarin lahja Hollywoodin nousukkaille. Se on Boracayn hienon hieno valkoinen hiekka, paahtavan kuumana, jalkojeni alla ja varpaitteni valissa. En tule kylla yhtaan ihmetelleeksi, miksi kyseista hiekkaa on toimitettu aikoinaan maan ex-presidentin takapihalla sijainneen uima-altaan viereen rekkalasteittain.

Saavuimme yon pimeimpina tunteina, Boracaylle ja silti aina loytyy joku paikallinen Jobbari auttamaan yopaikan etsimisessa. Etukateen oli tiedossa, etta White Beach, jonne suuntaamme, on saaren kalleinta aluetta. Talla kertaa kavi Sadventuresille kuitenkin tuuri ja loysimme loistavan “bungalowin”. En tieda uskaltaako sita bungalowiksi kutsua, koska tilaa on kyseissa asumuksessa vaikka pienelle Filippiino-suvulle. Hintakin oli huomattavasti alhaisempi, kuin mita luulimme joutuvamme maksamaan edes hotellihuoneesta. Asumuksessa oli myos keittio, jossa suurimmaksi osaksi itse teimmekin ateriat ja nain saastimme huomattavia peso-tukkuja.

White beach on siis Boracay:n saaren paaranta ja se on yli 4km pitka. Hiekka, kuten jo mainittu, erittain hienoa ja jopa paikoittain jauhomaista. White beach jakautuu kolmeen stationiin. Ykkonen on kaikkein kalleinta aluetta, niin majoitus, kuin ruokailukin mielessa ja halpenee aina suurempaan numeroon pain mentaessa. Ranta on rakennettu lahes taysin turistien arvomaailman mukaisesti ja on erittain loistava rantalomakohde. Meidan osaltamme, vaikka yritammekin pahimmat turistirysat kierella, kavi hyva tuuri ja ranta oli aikalailla tyhjillaan. Aktiviteetit rajoittuivat pitkalti veteen ja rannalle. Sukellusta, snorklausta, banaaniveneita, lainelautoja ja muita perinteisia rantakohteiden houkutuksia. Naita aktiviteetteja ei voi olla huomaamatta, koska kaupittelijoita on reilusti alueella.

Pari ensimmaista paivaa seurueelta oli energiat lopussa rankan siirtymisen jaljilta ja ne lahinna maattiin rannalla paahtavan auringon alla. Onneksi pilviakin taivaalle kertyi, ettei makaaminen kaynyt tuskallisen kuumaksi. Silti muutaman paivan jalkeen jokainen oli vaihtanut varia, toiset tummemmaksi ja toiset punaisemmaksi. Kukaanhan nyt ei loputtomiin jaksa vaan makailla rannalla vaan jotain aktiviteettia kaipaa ja siksi paatimme vuokrata mountain biket ja lahtea leikkimaan Livingstonea.

Retken piti seurata rannan lahettyvilla kulkevia teita, mutta jo heti ensimmaisen vartin jalkeen loysimme itsemme pienelta viidakkopolulla, eli sita sitten oltiin “eksyksissa”. Rantaviivaa seuraamalla loydettiin kuitenkin takaisin tielle ja paatettiin visusti pysya silla. Nousimme tieta pitkin Boracayn korkeimmalle kohdalle ja tropiikin lammoissa polkeminen oli, kuin tervassa temmeltamista. Matkan varrella huomasi, kuinka ystavallisia paikalliset ihmiset ovat. Lapset tulivat tien viereen huutelemaan Hello! Hello! ja vanhemmatki kasiaan nostelivat, kuin paremmillekin tutuille. Antoisan, mutta rankat retken jalkeen olikin aika ravinta ruumis ja aterioinnin jalkeen viettaa siestaa, missakas muualla, kun vastahankituissa riippumatoissa. Underground runoilijan sanontaa lainataksani: ”Elama taalla tropiikissa voi olla yhta helvettia”.

Viikonloppu kului rommia maistellen ja sen jalkioireita riippumatoissa potien. Sunnuntaina oli tarkoitus menna katsomaan kukkotappeluita ja tuplaaman matkarahat vedonlyonnissa, mutta nukuttiinpa sitten kuitenkin onnemme ohi ja rahat jaivat saamatta. Maantaina oli aika nostaa taas rinkat selkaan ja suunnata lahes samaa reittia takaisin pohjoiseen, jota vajaa viikko sitten oli tultu etelaan Boracaylle.

Ei siihen vaan totu… Kuuma ja kostea ilmasto iskee heti kasvoille ilmastoidun lentokentan ovien avautuessa. Tietenkin viela pitkat housut jalassa ja muutaman askeleen jalkeen tulee vaan ihmetelleeksi miksi ei vaihtanut shortseja lentokentan vessassa, niinkuin Mane teki. Mane opastaa porukan bussiin, joka menee lahelle alueita, joista on tarkoitus saataa porukalle katto paan paalle.

Hypattiin sitten bussista keskella tieta, paikallisten tapaan. Mane kaskytti porukkaa eteenpain ja vastasi tiedusteluihin, etta matkaa ei ole pitkalti ja sen kavelee helposti. Itsellani vallitseva olotila oli jotain aivan muuta kuin loistava ja kavely siina paahtavassa helteessa ja pakokaasussa tuotti tuskaa. Parin tunnin pyorimisen jalkeen, niinkuin Mane lupasi ihan lahellahan ne paikat oli, loydettiin paakallopaikoille ja alettiin etsia mahdollisia majoituspaikkoja. No nehan loistivat poissaolollaan tai ne harvat jotka loysimme olivat liian kalliita meidan budjetille. Aikaa kului ja hermoja paloi. Vihdoin loydettiin ystavallinen taxidriver, joka heitti meidat pienta korvausta vastaan halpaan majoitukseen, josta loysimme itsellemme sangyt 10-hengen dormista.

Majoitus sijaitsi Manilan kaupunginosassa. Metro-Manilahan koostuu 17 kaupungista ja sen alueella asuu n. 15 miljoonaa ihmista. Manila oli kylla aika lohduton naky sen roskaisuuden vuoksi. Se missa kiinalaiset pitavat huolta kaupungeistaan, eivat filippiinilaiset paljon valita. Myos tuo roskien polttaminen tuntuu olevan hyvinkin yleista ja siina ei katsella minkalaista roskaa menee, PVC:ta tai ei, vaan kaikki tarpeeton poltetaan.

Ensimmainen paiva meni itsellani sangynpohjalla parannellessa oloa, kun muut jatkat tutustuivat uusiin kulmiin. Kavivat ostamassa flipflopit ja shortsit, koska ilman niita elama filippiineilla on yhta tuskaa. Toisena paivana sain jo itseni tolpilleni ja aamupalan jalkeen lahdettiin tutustumaan Kallen ja Sunttiksen kanssa laheiseen ostoskeskukseen, Manen jaadessa viela lepaamaan.

Illalla oli sovittu tapaaminen Antin, mies joka hoiti Manelle harjoittelupaikan aikoinaan, kanssa. Istuttiin siina porukalla sitten iltaa ja kaytiin illan tummetessa myos katsomassa Makati-Cityn tarjontaa. Makatihan on Metro-Manilan bisneskeskus ja huomattavasti hienompaa aluetta, kuin muu Manilan alue. Siella siivous toimii ja kadut eivat nayttaneet olevan kuin kaatuneen jateauton jaljilta. Valotauluja, mainoksia ja kaikkea muuta vilkkuvaa ja kimaltelevaa tuntui katujen varret olevan taynna.

Aamupaivasta, pienessa kohmelossa herattyamme, soimme aamupalan resortissa ja hyppasimme taksiin ja etsimaan bussia kohti Batangasta. Taksi kuski kuitenkin kertoi, etta ei enaa mitaan mahdollisuutta ehtia viimeiseen lauttaan bussi kyydilla. Tingittiin sitten kyseiselta kuskilta sopiva hinta ja han lahti heittamaan meidat satamaan. Taxi maksoi lopulta yhteensa n.40 e ja matkaa taitettiin reilut satakilometria. Ei siis ihan suomen cabien hinnoissa. Liput laivaan saatiin saadettya helposti ja vajaan tunnin odottelun jalkeen oli pojat jo meren armoilla, nokat kohti Puerto Galeraa.

Kaaos ei todellakaan loppunut aseman odotustilaan. Ihmisiä pakkautui vaunuun ja käytävät aivan tukossa. Tavaroille ei tietenkään ylähyllyillä tilaa vaan junan konnari näytti, että heittäkää rinkkanne tuonne vaunujen väliseen osioon. Vähän se hirvitti heivata laukut pois näköetäisyydeltä, mutta eihän siinä muuta auttanut kun luopua niistä. Uteliaita katseita saatiin alkumatkasta koko muulta vaunulta. Ei näkynyt paljon turisteja siinä luokassa. Siinä sitten ihmeteltiin ja kummasteltin tilannetta, johon oli ajauduttu. Väkeä liikkui edestakaisin pitkin käytävää ja lopulta saatiin myös juna liikkeelle.

Vajaan tunnin verran jaksoimme siinä käytävällä seisoskella ja naureskella omaa osaamme. Paikallisten rohkaisemana kävimme reilusti käytävälle istuskelemaan. Lähestulkoon heti kun oli saanut pakaransa koskettamaan käytävää ilmestyi, kuin tyhjästä, myyntikärryt. No ei muuta kun ylös. Tätä ylös-alas-leikkiä jatkui jokunen hetki, kunnes tajusi, että sitä tietä voi antaa ihmisille muutenkin, kuin nostamalla persettään.

Viereiselle paikalle, siis lattialle istumaan, sattui paikallinen mies, joka osasi hiukan englantia. Hänen kanssaan tuli siinä sitten juteltua. Hän ja muut lähiympäristössä istuvat ihmiset olivat erittäin kiinnostuneita mitä 4 nuorta länkkäriä tekee siinä osassa junaa. Kovasti tuntui kiinnostavan meidän tietämys heidän kotimaasta ja sen historiasta. Onneksi historian tunneilla tuli oltua edes vähän hereillä, ettei nolannut itseään tietämättömyydellään. Valokuvat kiinnostivat myös suuresti ja kamera kiersikin paikallisten joukossa. Paikallisia näytti myös huvittavan hyvin paljon meidän käyttäytyminen. Onneksi porukka on jo niin karaistunut, että pienet naurut eivät meitä häiritse ja onhan se mukavaa, että saa ihmiset nauramaan. Vaikka sitten omalla kustannuksellaan.

Parin, kolmen tunnin jälkeen vaununkonnari (nimesimme hänet päälliköksi, elkeiden vuoksi) tuli selittämään, että voisimme ehkä ostaa ravintolavaunusta paikat 30 RMB:llä. Lähdettiin sitten Kallen kanssa katsomaan olisiki siellä vapaita paikkoja meille. Kolmen lähes samallaisen vaunun, joiden käytävillä oli luultavasti n.20 henkilöä, selvisimme vähän väljemmille vesille. Siinä sai kyllä pujotella ihmisiä enemmän kuin Palanderin Kalle rinteessä keppejä. Loput 5 vaunua olivat makuuvaunuja ja matka taittui helpommin. Tietenkään ravintolavaunun henkilökunta ei puhunut englantia. Yksi asiakkaista kuitenkin auttoi meitä ja saimme paikat varattua. Kalle jäi paikkoja varaamaan ja itse lähdin selvitytymään ihmisviidakossa takaisin omaan vaunuun. Takaisin tullessani päätimme kuitenkin, että jäädään sittenkin siihen omaan vaunuun. Syitä on vaikea selittää. Ehkä ajatus siitä, että rinkat pitäisi yrittää saada sen ihmismuurin ohi ravintolavaunuun tai sitten vain haluttiin kokea se tunnelma loppuun asti. Paikallisetkin ihmettelivät, että mikäs teitä oikein vaivaa kun ette sinne mene.

Mane ja Sunttis päättivät reilun kolmen tunnin jälkeen heittää käytävälle pitkäkseen. Heidän vieressään penkeillä istuneet teinitytöt säestivät operaatiota kikatuksellaan. Itse taisin reilun neljän tunnin jälkeen heittää myös pyyhkeen kehiin ja kumota roppani lattialle. Tosin tilaa ei ollut käydä käytävän myötäisesti niinkuin pojat tekivät, niinpä improvisoin. Työnsin jalat penkin alle ja pään käytävän toisella puolella olevien penkkien alle. Takki tyynynä vetäydyin odottamaan nukkumattia omaan kolooni.

Koiranuntahan se aika pitkälti oli mitä siinä sai nukuttua, mutta väsynyt reissumies nukkuu näköjään lähes missä vain. Vaunun heräillessä siinä 7 jälkeen kömmin itsekin pois luolastani. Mane kertoi, että yöllä oli ollut enemmän kuin yksi unissa tehty lähentely. Tunnelma oli erittäin tiivis ja käytävän pinta-ala hyvin tehokkaassa käytössä. Viimeisen tunnin ajan pääsimme istumaan, kun suurin osa porukasta jäi viimeisellä asemalla ennen Shanghaita. Olivat menossa koteihinsa viettämään kohta alkavaa kiinalaista uuttavuotta.

Junamatkasta jäi kyllä lämmin muisto, vaikka lattialla nukkuessa vähän viileä olikin. Tunnelma oli kiinalaisten joukossa hyvin tiivis, mutta iloinen. Kiinalaiset ovat kyllä hyvin sosiaalisia ihmisiä ja hieman ehkä jopa paheksuvat, jos et harrasta heidän kanssaan jutustelua. Suomalaisilla olisi paljon opittavaa tältä pieneltä suurelta kansalta. Tosin siisteydessä tunnumme olevan vielä heitä edellä, junan lattia oli meinaan matkan jälkeen hyvin lohduttoman näköinen. Roskiksia ei ollut, joten suurinpiirtein kaikki roskat löytyi käytävältä aamulla.

Juna saapui Shanghaihin vajaa puolituntia myöhässä, noin 9.30. Asemalle rinkat selässä, hyvin levänneenä ja etsimään kyytiämme, jonka tulisi olla meitä vastassa asemalla.

Tilaisuuden tullen päätimme laittaa muutaman kuvan blogiin. Vanhemmistakin kirjoituksista löytyy muutama kuva. Tsekatkaa siis.

Saavuttiin Pekingiin suhteellisen varhain aamulla. Pyöriteltiin sitten hetki päitämme, että mitähän tässä väen paljoudessa sitten pitäisi tehdä ja minne suunnistaa. Oli meinaan pikku kaupungin pojilla suu auki, kun katseltiin sitä ihmisvilinää.

Ensimmäinen ongelma oli se, että kellään ei ollut hiukkaakaan paikallista valuuttaa,Yuaneita tai Reminbejä, miten vain haluaa sanoa. Rahan vaihdon jälkeen hommattiin turisti kartta, että oltaisiin edes vähän kartalla. Päädyttiin siitä sitten seuraavaksi paikalliseen ravitsemusliikkeeseen, jossa tarkoitus oli tilata juotavaa ja tutkiskella karttaa majoitus mahdollisuuksia silmällä pitäen. Matkan johtaja Mane tilasi sitten porukalle neljä (4) teetä suomalaiseen tapaan ja tarjoilija kysyi muutamaan otteeseen, että oletteko varmoja. Elekielellä sitten selitettiin, että kyllä kyllä, neljä (4) teetä. Paikalla olleet kiinalaiset purskahtivat nauruun ja tarjoilijallakin oli naurussa pitelemistä. Ohitettiin tämä episodi muina miehinä ja päädyttiin tarkkailemaan karttaa. Kun hinta tuli tietoon niin ajateltiin, että nyt valkoisia miehiä ukotetaan, hinta oli n.80RMB (n. 8,5€). Tajuttiin sitten vasta jälkeen päin, että tilattiin neljä PANNUA teetä. Loistettiin taas tapatietoudessa. Eli turistit muistakaa, kun tilaatte Kiinassa teetä se tarjoillaan pannuissa.

Majoitus löytyiki sitten suhteellisen helposti paikallisten trokarien avustamana. Ensimmäiseksi tarjottu hostelli oli täynnä ja päättivät kysyä jostain hotellista. Sieltähän huone irtosi ja vaivaiseen 5€ hintaan per sierainpari. Paikkakin oli mitä loistavin, lähellä Taivaallisen rauhan aukiota.

Toisen päivän aamu kului junalippujen säätämisessä. Onneksi edellisenä iltana tutustuttiin paikalliseen kaveriin, Mingiin, joka sitten lähti auttamaan meitä asemalle. Saatiin vajaan tunnin jälkeen liput kouraan (tämä olisi vienyt ilman apua luultavasti paljon paljon kauemmin) ja tyytyminen oli seisomapaikkoihin. Kiinassa alkaa kohta uusi vuosi ja ihmisiä liikkeellä erittäin paljon, kaikki julkiset kulkuneuvot aivan loppuunmyytyjä. Edessä oli siis 13 tuntia kiinalaisessa junassa seisoen. Kiitollisuudesta tarjottiin oppaalle lounas ja nautittiin porukassa sitä kuuluisaa Pekingin ankkaa, joka muuten on maineensa veroista. Iltapäivällä suunnattiin katselemaan The Nest:iä ja Water cupe:a. Viime vuoden olymppialaisten suorituspaikkoja. Olymppialaisten mainonta ja henki, vielä lähes puolen vuoden jälkeen, on hyvin vahvasti havaittavissa Pekingissä.

Kolmantena päivänä herättiin aikasi, koleissa tunnelmissa. Tarkoituksena suunnata Mingin ohjeita noudattaen paikallisliikenteellä katsomaan Kiinan muuria. Homma onnistui yli odotusten, päästiin siis perille ilman ongelmia. Muurihan on kyllä näkemisen arvoinen, jopa uudelleen rakennettu turisti osuus. Sadventures kuitenkin sukelsi pintaa syvemmälle ja rikkoi sääntöjä. Kieltokylteistä huolimatta jatkoimme matkaa muuria pitkin, jota ei ollu uudistettu vaan oli alkuperäisessä kunnossa. Muuri oli paikoitellen enää reilun metrin levyinen ja puut kasvoivat, lähes tukkien kulkureitin. Nousimme korkeimalle kohdalle mitä muurista sillä erää oli tarjottavana. Vaikeasti kuljettavan ja rankan matkan jälkeen näköalat olivat kyllä palkitsevia.

Viimeisenä Peking päivänä päätettiin tutustua Taivaallsien rauhan aukioon ja kiellettyyn kaupunkiin. Aukiohan on erittäin massiivinen, jossain sanottu, että sille mahtuisi yhtä aikaa miljoona ihmistä ja sen saattaa kyllä uskoa. Kielletty kaupunki jäi osaksi tutkimatta, kun innostus hiipui joukossa. Nähtäväähän siellä olisi, jos jaksaisi kiertää ja olisi asioista enemmän perillä. Edellisenä päivänä muurilla vietetyt reippailu tunnit ja huono aamupala, tai oikeastaan sen puute, sai joukon luovuttamaan kiertelyn.

Eikun suuntaamaan asemalle ja etsimään oikeata raidetta, josta juna lähtee. Odotushuone oli jo niin kaaosmainen, että heikompaa voisi heikotta, olo oli kuin stokkan hulluilla päivillä, potenssiin kymmenen. Junassa oli luultavasti yli 30 vaunua ja meidän vaunu oli nro 2. Tietenkin kaikkein kaukaisin vaunu. Vaunuun noustessa ajatuksiin hiipi, että nyt koetaan sitten todellista elämysmatkailua. Sitä se olikin ja se ansaitsee oman osionsa. Siitä siis seuraavassa tekstissä lisää.

Pahoittelut ensimmaiseksi aakkosten puuttumisesta. Siis aakkosten ja ookkosten.

Moskovan junamatkasta ei suuremmalti ole kerrottavaa. Matka taittui korttia pelatessa ja kavimme suhteellisen aikaisin jo nukkumaan, etta olisimme valmiina seuraavan paivan koitokseen Aiti-venajan rakkaassa paakaupungissa.

Moskovassa odotti kylma tuuli ja pureva pakkanen aamuraukeita matkaajia. Ensimmainen etappi oli hankkiutua rinkoista eroon,jotka by the way paisuivat yllattavan suuriksi pakkauksen yhteydessa, ja taman jalkeen suunnata lunastamaan lippuja. Liputhan meidan tuli lunastaa jostain virastosta. Paatimme turvautua apostolin kyytiin ja lahdimme taittamaan matkaa. Jokusen askeleen ja kiertoreitin kautta lahenimme kohdettamme ja ajattelimme nostaa ruplia, joilla voisi liput sitten lunastaa. Itse onnistuin nostamaan rahaa, mutta Markuksella ei ollut yhta hyva tuuri ja hanen korttinsa on tallakin hetkella jossakin Venajalla. Ensimmainen paiva ja ensimmainen miehisto tappio.

No loysimme kuin loysimme etsimmamme. Paasimme tutustumaan venalaiseen byrokratiaan ja odottelimme n.40 minuuttia, kun junalippuja meille loihdittiin tiskin takana. Tietenkin hinta oli noussut meidan olettamastamme n.70 euroa ja rahat eivat riittaneet. Rahanvaihto paikat olivat kiinni tai loistivat poissaolollaan. Eikun automaatille. Kylma totuus iski jalleen vasten kasvoja, Manen kortti poissa pelista 3/4, Sunttiksen kortti ei toiminut 2/4, Kalle paatti hieman apinoida Sunttista (sama pankki pojilla) 1/4. Joten allekirjoittanut aloitti retkensa tyhjentamalla tilin jo Moskovassa. Ensimmainen paiva ja rahat meni. Tasta oli hyva jatkaa.

Liput taskussa ja takaisin asemalle vaihtamaan rahaa, missa tuntui olevan ainoa aukioleva piste. Suunnattiin sitten metrolla Moskovan kuuluisimpaan paikkaan eli punaiselle torille. Isa-Leninia emme ehtineet nakemaan kun paikalliset viranomaiset sulkivat ovet juuri kun osuimme kohdalle. Aika mahtipontiselta paikaltahan se tori tuntui.

Loppu paivan odottelimme junan lahtoa asemalla. Paikalliset vanhemmat rouvas-henkilot osoittivat paheksuntaa tai hilpeytta, hard to say, kun istuimme rinkkojen paalla ja pelasimme korttia.

Heti asemalaiturilta lahtien Moskovan kylmyys haihtui kun vaununhoitajamme puhui englantia ja osoitti ystavallisia eleita.

Turvallisesti siis junassa, jossa vietimme seuraavat 6 vuorokautta.

Aloitushan on tunnetusti aina se vaikein osuus, niin tuntuu olevan myös blogin kirjoittamisessa. Tekstin ajatuksena olisi siis hieman valottaa matkan taustoja ja tarkoitusperiä. Tämä on siis minun aloitus, katsotaan jos Manekin jaksaa ja ehtii tehdä omat ensimmäiset hieroglyfinsä ennen matkaa.

Sitten asiaan. Ajatus matkasta syntyi jo jokunen hetki sitten, kun Mane puhui haluavansa takaisin Filippiineille heti valmistuttuaan koulusta ja allekirjoittanut tietysti innoistui ideasta. Ajatus muhi takaraivoissa ja kehittyi pelkästä Filippiinien tutkimisesta Kaakkois-Aasian retkeen. Matkaan saatiin mukaan myös kaksi matkakumppania, Kalle ja Sunttis. Matkaan lähdetään siis neljän matkaajan voimin.

Matkaajien taustoja hieman raottaen voisi kertoa, että olemme n.25-vuotiaita opiskelijoita, tai Mane ehti kuin ehtikin valmistua ennen matkaa. Jokaisella taitaa olla jonkin näköinen matkailutausta, mutta tällaista reppureissua ei ole kukaan tainnut tehnyt aiemmin.

Matka alkaa 5. tammikuuta, juuri alkanutta vuotta. Ettei liiallista kulttuurishokkia pääse esiintymään joukossamme, päätimme jättää saastuttavat lennot muille ja matkata ekologisesti vanhan liiton tyyliin junalla. Maanantaina suuntaamme siis Kouvolan asemalta Moskovaan, josta on tarkoitus lunastaa varauksen avulla junaliput Pekingiin. Kiinassa tarkoitus matkata kaksi-kolme viikkoa, josta siirtyä Filippiineille. Filippiineillä oleskeltua ajatuksena siirtyä Malesiaan ja Kota Kinabalulle. Sieltä ajatus oli matkata Singaporen ja Kuala Lumpurin kautta Thaimaaseen. Thaimaan jälkeen vuorossa Laos,Vietnam ja ehkä myös Cambodza. Tarkempia matkasuunnitelmia ei ole tarkoitus tehdä vasta kun matkan päällä. Tarkoituksenahan ei ole nähdä mahdollisimman paljon vaan nauttia mahdollisimman paljon.

Blogia pyritään kirjoittamaan aina kun siihen mahdollisuus, eli kun mielenkiintoa riittää ja muilta hedonismin kiireiltä ehditään. Kuvia yritetään myös silloin tällöin lisäillä, jos laitteet toimivat ja käyttäjien atk osaaminen siihen riittävät.

PS. Pahoittelut kaikille, jotka haluavat kirjoitella kommentteja sivuille tuosta rekisteröitymispakosta, mutta ilman sitä spameja ja muita mainoksia ilmestyy turhankin useasti. Yrittäkää siis kestää.